Vuonna 2004 pintaremontoimme edellistä kotiamme. Se oli kaksio, 62 neliötä ja sijaitsi 70-luvun taitteessa rakennetussa kerrostalossa. Tuon ajan rakennusstandardeihin eivät (pistorasioiden lisäksi) kuuluneet runsaat säilytystilat, koska ihmisillä vaan ei ollut niin paljon vaatteita tai muuta roinaa kuin nykyisin.

Se meidän kämppä oli silti rakennettu perheasunnoksi ja makkari oli niin suuri, että sinne olisi oikein hyvin mahtunut parisängyn lisäksi vähintäänkin kerrossänky. Sen tilalle ei kuitenkaan saanut mitenkään mallattua lisää kaappitilaa, vaikka kaikki 6 komeroa tursuilivat meidän kahden aikuisen omaisuudesta eikä vinttikomeroita ollut.

Oli kuin olisimme pelanneet tetristä kun yritimme saada kaiken mahtumaan sisään, ja itse asiassa pyykkikopat olivat meillä ihan pysyvä osa vaatesäilytystä. (Kukaan ei ikävä kyllä siihen aikaan puhunut vielä minimalismista, kapselivaatekaapeista tai marittamisesta mitään…)

Päädyimme siis siihen, että vaikka eteinen muuttuisi ahtaammaksi, hommaisimme siihen yhden komeron lisää. Sen etsimisessä oli kuitenkin yksi perustavaa laatua oleva hankaluus:

Erittäin rajalliseen tilaan sovitettavan komeron olisi yhtäkkiä pitänyt pystyä täyttämään kaikki täysimittaiselle vaatehuoneelle asetettavat vaatimukset

Imuri, talvitakit, kesätakit, talvikengät, kesäkengät (paljonko tavallinen ihminen oikein tarvitseekaan kenkiä???), salibandymailat, kävelysauvat, ja jos vaikka vielä rullaluistimetkin…

Voit ehkä kuvitella?

Hankinta siis venyi ja venyi ja venyi, koska yhtälöä ei saatu täsmäämään millään. Ja jostain oli saatu ajatus, että kun ei saada kerralla täydellistä niin ei sitten oteta mitään vaan jatketaan etsintää.

Elämässä sattuu lopulta aika harvakseltaan niitä tilanteita joissa kaikesta tulis kerralla täydellistä. (Kuten nyt vaikka tästä artikkelista, joka ensijulkaisunsa jälkeen sai vielä lisää lihaa luiden päälle.)

Se on sitten ihan oma valinta kumman näkökulman valitsee; keskittyykö niihin positiivisiin puoliin joita jostain vaikka pienistäkin edistysaskelista seuraa vai siihen mikä on huonosti ja puuttuu.

Eipä se elämä koskaan tule kuitenkaan olemaan täydellistä, mutta ei sitä tarvitse siksi pitää epätäydellisenä.

Eihän.

Riittävän hyvä on riittävän hyvä.

Meidän tapauksessa me päätettiin lopulta yhteistuumin armahtaa kaappiraukka kohtuuttomilta vaatimuksilta ja löydettiinkin aika kiva kaksiovinen jonka kylkeen nakuteltiin lisäksi muutama koukku ja naula joilla saatiin siitä vielä vähän käytännöllisempi. Lopputulos ei ollut täydellinen, mutta oikein hyvä niihin olosuhteisiin. Kaappi oli kuitenkin nätti ja budjettiin sopiva ja kelpasi asunnon ostajallekin muutama vuosi myöhemmin.

Mites sulla: pitäiskö sun välillä armahtaa itseäsi joiltakin niiltä kohtuuttomilta – itse asetetuilta – vaatimuksilta?

Autamme sinua valmentamaan asiakastasi

Muutosvalmentaja -koulutus - ilmoittaudu nyt!

Muutosvalmentajan tärkein homma on tehdä itsestään tarpeeton. On muuten helpommin sanottu kuin tehty!

Mielenmuutos alkaa täältä

Eve Koivula

sparraa voimaa, kestävyyttä ja elastisuutta bisneksiin ja ihmisiin, Blogi: Tiski.fi

Share This